Ravitsemusterapeutilla käyty ja muita kuulumisia...

Hiukan hitaasti edistyy tämä minun blogini... Tässä vaiheessa prosessia ei tietystkikään ole paljon kerrottavaa, mutta voisihan tätä päivittää edes silloin kun jotain tapahtuu.

Minulla piti olla ravitsemusterapeutille aika jo tammikuun lopussa. Alkuperäisen ajatukseni mukaan kuvittelin voivani vähentää painoani ainakin sen sisätautien vaatiman minimimäärän, eli 5%, ennen terapeutin aikaa... No siinä en onnistunut. Paino junnasi monta viikkoa paikallaan ja painokäyrä huiteli vallan kaukana tavoitekäyrästä. Olo oli melko turhautunut.

Turhautuminen lisääntyi, kun terapeutti soitti edellisenä päivänä ja ilmoitti joutuvansa perumaan sovitun ajan lapsen sairastumisesta johtuen. Ärsytti ja turhautti ja harmitti ja sisuunnutti... Aika sovittiin kolme viikkoa myöhemmäksi ja minä päätin nopeuttaa laihduttamista Nutrilet-kuurin avulla.

Nutraaminen sujuikin todella helposti. Kahden ensimmäisen päänsärky ja ärtymyspäivän jälkeen olo keveni ja nutraaminen sujui hyvin. Söin mansikka- ja suklaapirtelön lisäksi joka päivä n. 0,5kg kasviksia. Lähinnä kurkkua, tomaattia ja salaattia-. Lisäksi söin monena päivänä kalan tai kanan palasen.

Nutrasin reilun viikon ja pudotin painoa useita kiloja. Pääsin 5% tavoitteeseen ja pari kiloa sen ylikin. Sitten lähdin reissuun. Olin varma, että paino nousee reissun aikana ainakin siihen mistä nutraamisen aloitin, mutta yritin syödä reissussa järkevästi. Yllätys olikin melkoinen, kun viikon reissuamisen jälkeen vaaka näytti samaa kuin viimeisen nutrauspäivän aamuna.

Niinpä menin iloisin mielin ravintoterapeutille, jonka pakeilla viihdyinkin kokonaiset 2 (KAKSI!!!) tuntia... Juttu luisti ja mukavaa oli. Hän ei erityisesti antanut mitään ruokavalio-ohjeita, mutta vastasi kyllä kysymyksiini...

Ravitsemusterapeutti tulkitsee käytäntöjä niin, että alkupainatuksen jälkeen tulee olla puoli vuotta kontrolloitua ja dokumentoita painonpudotusta se 5-7% ja että aikaa tulee kulua vähintään 6kk.

Minun tapauksessani hän hyväksyi alkupainoksi edellisen punnituksen terveydenhoitajan luona syyskuussa. Painon hallinnan alkupäiväksi hän laski marraskuun alun, kun kävin sisätautien lääkärillä Terveystalossa. Ja kun hän laskee siihen puoleen vuoteen vielä pari kuukautta odotusaikaa sisätaudeille, hän on valmis laittamaan jo seuraavan tapaamisen jälkeen. Seuraava tapaaminen onkin jo kuukauden päästä maaliskuussa, eli siihen asti olisi pidettävä paino ainakin samassa. Itseni vuoksi toki toivon, että se vähän laskeekin.

Hiukan olen innoissani... Olin varautunut siihen, että hän laskee puoli vuotta alkavaksi vasta meidän ensimmäisestä tapaamisestamme. Olin siis laskenut pisimmässä mahdollisessa skenaariossani, että saan lausunnon sisätaudeille  syyskuussa ja pääsen sinne marras-joulukuussa... Nyt näyttää siltä, että voinkin päästä sinne jo ennen kesää. Huisaa!!!

Vieläkin silti mietin, haluanko edes leikkaukseen. Nutrilet -kuurilla oleminen oli todella helppoa ja kun painokin on sen jälkeen pysynyt samassa, voisin ehkä VIELÄ KERRAN kokeilla pudottaa tämän painoni alas ilman leikkausta... Mutta toisaalta, en tiedä. Ei se ole aikaisemminkaan onnistunut... Ilman ajatusta leikkauksesta, minulla ei ehkä olisi motivaatiota tehdä tätä kaikkea. Miksi paino pysyisi nyt alhaalla laihdutuskuurin jälkeen, kun ei se ole pysynyt aikaisemminkaan...  Toisaalta, vähemmällähän sitä pääsisi, jos selviäisi tästä prosessista ilman leikkausta. Kyse on kuitenkin melko isosta operaatiosta, joka vaikuttaa suuresti moniin asioihin tulevaisuudessa.

Onneksi saan vielä pähkäillä kuukausia...  Ravitsemusterapeutti rohkaisi myös miettimään vaihtoehtoja. Hän antoi minulle hyvää palautetta tähän astisesta saavutuksestani. Hän myös korosti sitä, että jos vaikka jättäisinkin nyt leikin kesken, voin aloittaa prosessin uudestaan myöhemminkin... Siinäpä mietittävää... Nyt kuitenkin ajatuksella, "Leikkaukseen menossa!.

Minä ja lihavuus

Vuosi ensimmäisestä
päiväkirjamerkinnästä

Olin nuorena laiha. Kuvista päätellen hyvinkin laiha. Lihomaan olen alkanut vasta 17-vuotiaana.

Silti ensimmäinen maininta lihavuuteen liittyen löytyy päiväkirjan sivuilta 12-vuotiaana. Puran siinä harmistustani siitä, että äitini pelkää minusta tulevan lihavan. Viimeistään siitä lähtien päässäni on muodostunut käsitys minusta lihavana.

Minä 16v
Yritän löytää kuvia
siltä ajalta kun aloin lihoa,
mutta niitä on vaikea löytää.
Olen vältellyt kuvia
16-vuotiaasta asti.

Äitini on taistellut ylipainon kanssa aina, joskaan en usko että hänen ylipainonsa on ollut koskaan
sairaaloisen lihavuuden puolella... Isänikään ei ole mikään keijukainen.

En syytä äitiäni lihavuudesta. Itse olen syönyt sen kaiken, mikä minusta on tehnyt minut. Mutta rehellisesti sanottuna syytän äitiäni kyllä mieleni alistamisesta sille todellisuudelle, että en voi pysyä normaalipainoisena ja ettei itseään voi hyväksyä kuin normaalipainoisena. Tuo äidin vaikutus minäkuvan muodostamiseen on todella merkityksellinen, sillä kun minulle ei alkanut 15-vuotiaana edelleenkään kuukautisia, otin asian puheeksi terveydenhoitajan kanssa. Hän arveli syyksi sen, että olen niin LAIHA... No, syyt löytyivät myöhemmin muualta, mutta tuo todistaa sen etten todellakaan ole ollut vielä tuolloin ylipainoinen. Ja silti terveydenhoitajankaan "tuomio" ei saanut mieltäni kääntymään pois siitä tosiasiasta että pidin itseäni lihavuuteen taipuvaisena.

Nyt kun paino on sairaaloisen lihavuuden puolella, tajuan kaivanneeni koko nuoruuden sitä että joku minulle tärkeä ja minua rakastava ihminen olisi sanonut niin että uskon: "Olet hyvä tuollaisena, pidä siitä kiinni. Älä liho, älä laihdu, olet hyvä juuri nyt"... Mutta kukaan ei sanonut.

No minä sitten lopulta lihoin ja todistin äidin pelot oikeiksi. En tiedä tarkalleen mikä minut on lopulta lihottanut. En syö paljoakaan makeaa, en ole mikään pullahiiri. Sipseistä ja muusta suolaisesta kyllä pidän, multta en ole mikään mässäilijä. Seurustelu toisten kanssa on kyllä hyvin ruokakeskeistä ja ruoka usein rasvaista. Homejuusto paketti saattaa mennä kerralla :) Osittain lihomistani voidaan kuitenkin selittää hormonitoiminnalla. Minulla on mm. kilpirauhasen vajaatoimintaa.

Äiti painosti laihduttamaan koko nuoruusikäni. Välillä maltillisemmin, välillä kyseenalaisinkin keinoin. Minäkuvaani muovasi äidin tyytymättömyys minun ulkonäkööni, tapaani pukea ja olla. Itsetunto on näistä asioista edelleenkin herkkä. "Jos saat laihdutettua 10 kg ennen häitä, kustannan hääpukusi". "Jos olisit laihempi, miehesi rakastaisi sinua enemmän". "Vaellukselle??? Ei polvesi kestä, olet niin lihava". "Liitin sinut painonvartioiden kirjekurssille, maksan sen jos lupaat ottaa sen tosissasi"...  Pelkäsin äitini kohtaamista, sillä jokainen ajautui jossain vaiheessa kuumiin kyyneliin ja mielipahaan. Eikä isäkään sen rohkaisevampi ollut, vaikkei asiaan juuri kantaa ottanutkaan.

Minulle iski kapina laihduttamista vastaan. Siinä missä pelkäsin äitini kommentteja, mieleni sai myös itseni toimimaan itseäni vastaan. Aloin olla hyvin välinpitämätön syömisiäni kohtaan.

Kun lapsettomuuslääkäri totesi laihduttamisen olevan välttämätöntä hedelmöittymisen onnistumiseksi., jouduin ensimmäisen kerran kohtamaan todellisen ongelman ylipainoni vuoksi.  Sain laihdutettua kymmenisen kiloa. Hoito epäonnistui ja kilot palasivat. Myöhemmin yritin viedä uudenlaisia hoitoja ja laihdutin niitä varten. Olin jo saanut 8kg pois, kun tapasin äitini. Hän otti taas laihduttamisen puheenaiheeksi ja kun kerroin laihtuneeni, hän kommentoi siihen parhaalla mahdollisella tavalla: "No, on sulla vielä paljon edessä"... Laihtuminen päättyi siihen. Minulla ei ollut yksinkertaisesti voimavaroja laihduttaa, niin rikki olin koko asiasta.

Lopulta äiti lopetti painostamisen. En muista milloin, mutta joskus se päättyi. Sadan itkun, pyytelyn, raivoamisen ja liiassa viinissä käydyn keskustelun jälkeen. Kun olin jo naimisissa, kun miestäni ei näyttänyt häiritsevän, kun elämäni täytti adoptioäitiys, kun äiti totesi minut toivottomaksi???

Olin kuvitellut, että voisin löytää laihduttamisen halun, jos äitini lakkaisi painostamasta. Niin ei kuitenkaan käynyt. Aina välillä oli joitakin yrityksiä, mutta en jaksanut mitään keinoa kovin pitkään. Olen jojoillut. Yhden askeleen eteenpäin meneminen on tarkoittanut kahta taakse päin. Pikkuhiljaa olen lihonut ja lihonut, mennyt sen "tätä korkeammalle se ei tule nousemaan" kilorajan ohi monta kertaa. Siitä kun laihdutin lapsettomuushoitoja varten, on nyt 24 kg. Tämä lisä on tullut varkain.

Miksi sitten lihon? Yksi suuri syy hitaaseen lihomiseeni on se, etten aina jaksa syödä säännöllisesti, olen jättänyt aamupalan pois kokonaan ruokarytmistäni, en ole syönyt tarpeeksi proteiinia salaateista ja marjoista puhumattakaan. Monet päivät eivät ole sisältäneet yhtään kunnollista lämmintä ateriaa, vaan olen siirtänyt nälkääni leivällä ja leivän päällisillä, tuoremehulla ja pikaruoalla. Hese ja Subi ovat usein käyttämiän pikaratkaisuja...


Ristiriitaista on se, että vaikka minulla on lihavan minäkuva, en silti tidosta olevani niin lihava kuin ,mitä peili näyttää. En tunnista itseäni peilistä (ja yleensä katselenkin vain naamaani). Kun huomaan lihavan ihmisen kadulla, saatan ajatella etten onneksi ole NOIN lihava. Todellisuudessa saatan ollakin. Kun välttelee peiliä, ei suostu valokuviin, eikä mittaa vatsan ympärystä, käyttää väljiä vaatteita, voi kuvitella itsensä paljon laihemmaksi kuin onkaan.

Olen myös kova tekemään huumoria pulleudestani. Olen lyhyt ja usein lapset  tulevat luoksen mittaileva itseään minua vasten... Kehuvat kuinka ovat kohta minua pidempiä. Yleensä vastaan, että "ei se minua haittaa, minä olen silti leveämpi"...Jos sovin treffit vieraamman henkilön kanssa, minulle ei tee tiukkaa todeta: "Olen tumma hiuksinen ja lähes yhtä leveä kuin pitkä, tunnistat minut varmasti"

Kerran kävin mielenkiintoisen keskustelun sukulaispojan kanssa. Hän oli ehkä neljän, viiden vanha. Hän katseli minua ja sanoi, olet pullea. Minä totesin siihen, että niin olen, mutta pulleus on sellainen asia josta kaikki ei halua puhua. Neuvoin ettei kannata alkaa kaikkien kanssa siitä keskustelemaan, vaikka minun kanssani voikin... Poika totesi tähän: "niin,  sinun kanssa tästä voi keskustella koska olet TODELLA pullea...."  Että näin.

Kun painoindeksi nousi sairaaloisen lihavuuden puolelle, tajusin vähän enemmän siitä missä tilassa olen. Pääsin samoihin aikoihin kuntoutukseen, jossa yhdeksi tavoitteeksi asetettiin painoindeksin aleneminen. Sainkin ennen 2014 kesää laihdutettua lähes 8kg ihan vain huolehtimalla päivittäisistä aterioista säännöllisemmin ja käymällä joka aamu puntarilla. Tuntui että paino laski ihan itsestään. Olin todella iloinen ja helpottunut. Arvelin pudotuksen helppouden johtuvan siitä, että kilpirauhashormonilääkitys oli saatu oikeisiin määriin ja sain lisäkuidulla vatsani toimimaan paremmin.

Kesällä en käynyt puntarilla ja lihoin 11kg. Pettymys oli kova, kun kävin ensimmäisen kerran kesän jälkeen puntarilla. Tiesin että paino on noussut, mutta en kuvitellut että niin paljon. En ollut mielestäni syönyt mitenkään älyttömässti ja aika usein ruoka koostui eniten kasviksista. Vaaka nyt kuitenkin näytti mitä näytti.

En saanut laihtumisesta enää kiinni, mutta onneksi paino ei enää noussutkaan. Koko laihduttaminen tuntui taas masentavalta ajatukselta, kunnes sain uniapneadiagnoosin. Syystä tai toisesta se oli minulle niin kova paikka, että ryhdyin tosissani miettimään lihavuuttani ja painon pudottamista. Ensimmäisen kerran vuosikymmeniin löysin laihduttamisen haluja. Siihen syyn antoi ehdottomasti ajatus lihavuusleikkauksen mahdollisuudesta.

Nyt olen opetellut syömään. Yritän syödä joka päivä vähintään yhden lämpimän ruoan, olen opetellut veden juontia ja pienten terveellisten välipalojen nauttimista. Ruokavalioon olen tuonut hedelmät ja marjat, kokonaan pois olen jättänyt tuoremehun ja muut mehut. Rasvaisen ruoan syönti on vähentynyt, samoin kahvileipien ja karkin. Alkoholia olen nauttinut myöskin vähemmän. Leipä ei ole enää se pääasiallinen ravinnon lähde... Näillä keinoilla paino on pudonnut, mutta hyvin hitaasti. Ja pienenkin erehdyksen (läinnä se etten ole syönyt tarpeeksi) seurauksena paino nousee herkästikin...

Haluaisin olla laihempi. Edes niin laiha kuin miksi itseni kuvittelen. Ja sen jälkeen vielä vähän laihempi. Ja haluaisin että tämä laihtuminen tapahtuu niin ettei äti saa tietää siitä ja sen keinoista... että hän vain jonain päivänä huomaisi minun muuttuneen. Saisinkohan silloin jotain ulkonäkööni liittyviä kehuja? Niitä kai häneltä kovasti kaipaisin.

Takapuoli edellä puuhun...

Minulla kävi yksinkertaisesti huono tuuri, kun päädyin sisätautilääkärille jolla ei ollut käsitystä siitä minkälainen hoitopolku lihavuusleikkauspotilaille meidän alueella on.

Jos jollekin on tästä mitään hyötyä, niin tässä julkisen sektorin normipolku:

1. Lääkärin (olipa sitten yksityinen tai julkinen) lähete ravitsemusterapeutille.
2. Tarvittava määrä ravitsemusterapeutilla käyntejä (yleensä kai 6kk) ja painonpudotusta (7%). Ravitsemusterapeutilta lausunto lähettävälle lääkärille painonpudotuksen onnistumisesta.
3. Lääkärinlähete sisätautipolille --> siellä leikkauspäätös,. Leikkaus yliopistosairaalassa

Minun lääkärinihän pisti lähetteen suoraan kirurgiselle. Soitin sinne tänään. Toivoin lähetteen siirtämistä sisätautien poliklinikalle. Kun soitin sisätaudeille puolta tuntia myöhemmin, siirto oli jo tehty (Mikä riemun tunne, kun joku asia sujuu ilman kommervenkkejä ja nopeasti)... Soitin sisätaudeille kysyäkseni ravitsemusterapeutista... Mietin, että kannattaisiko minun yrittää saada terapeutille lähete esim. kansanterveyshoitajalta... Sisätaudeilta kuitenkin kehotettiin odottamaan lääkärin ohjeita jatkosta. Hekin voivat nimittäin laittaa ravitsemusterapeutille... Eli asia menee eteenpäin tätäkin kautta. Jää nähtäväksi kuinka nopeasti asiat lutviutuvat tällä prosessilla, mutta sen tiedän että nopeammin kuin jos olisin jäänyt odottamaan kolmeksi kuukaudeksi lääkärille pääsyä julkisten kautta... Eli vaikka hoitopolku ei nyt mennytkään ihan nappiin, niin minua ja motivaatiotani laihduttaa itsekseni auttaa edelleen se että asiat etenee... Minua ei ole luotu odottamaan (ja siksi varmaan olen joutunut opettelemaan sitä koko ikäni lähes kaikissa elämän suurimmissa kysymyksissä...)

JEEE... Minulta häviää satoja grammoja (kohta voin puhua kiloista), asiat etenee ja mieli on positiivisen odottavainen...

Odottavan aika on pitkä

Nyt sitten vain odotetaan... Ja samalla yritetään vähän laihduttaa... Viikko sitten kokemaani intoa on enää vain ripaus jäljellä... Sitä hiukan pitää yllä muutamat Facebook-ryhmät, joihin olen löytänyt tieni. Osaan pääsin ihan omin neuvoin, osaan sain kutsun erään sisälle vihkiytyneen avulla... Lihavuusleikatuilla on useita ryhmiä, jotka ovat salaisia.

"Sisälle vihkiytyneen" löysin erään blogin avulla... Laitoin hälle viestiä ja sainkin jo samana iltana tietää monta asiaa... Kiitos siitä! En nimittäin tunne paikkakunnaltani ketään lihavuusleikattua tai leikkaukseen menevää. Vertaistuki on kuitenkin mielettömän tärkeää. Jos olet samassa tilanteessa, ota ehdottoman rohkeasti yhteyttä johonkin leikattuun... Moni ei halua ympärillä olevien ihmisten tietävän omasta tilanteestaan ja siksi useimmat FB-ryhmätkin kokoontuvat "maan alla".

Koska leikkaukseeni on vielä pitkä matka, yritän jatkossa kirjoitella tänne laihdutuspähkäilyjäni... En tiedä onko niistä iloa kenellekkään, mutta minulle on tärkeää pitää tätä asiaa vireillä. Olen maailman huonoin lahduttaja!!!

Tämän linkin takaa löytyvä artikkeli sai taas uskomaan (uskoni horjuu koko ajan) leikkaukseen ja sen oikeutukseen... En ole nimittäin saanut mitenkään positiivista vastaanottoa asian tiimoilta. Monelle en ole siitä toki puhunutkaan... Yleensä pulputan kuin papupata ja käyn läpi asioita puhumalla ja taas kerran puhumalla, mutta tämän asian suhteen olen hyvin varovainen. Enhän edes tiedä pääsenkö leikkaukseen (tiedänkö edes että haluanko???). Toinen syy on juuri tuo ihmisten negatiivinen asenne leikkausta kohtaan... Mutta siis tuossa artikkelissa oli yksi lause ylitse muiden: Vaikean ylipainon pitkäaikainen pudottaminen on erittäin haastavaa ja onnistuu vain alle viidellä potilaalla sadasta perinteisin keinoin ja dieetein.

Oikeasti... entä jos vika ei olekaan vain korvien välissä... Tiedän esim. sen, että hormonitoimintani hidastaa ja vaikeuttaa laihtumistani. Silti syyllistän itseäni. Ja uskon kaikkia niitä, jotka tietäväisesti kertovat "Ihminen laihtuu, kun kuluttaa vähemmän kuin syö". 

Käynti sisätautilääkärillä oli varsin antoisa... ensinnäkin hän veti yhteenvedon ongelmistani, joita oli paljon enemmän kuin muistinkaan... minullahan on todellakin myös rasvamaksa ja metabolinen oireyhtymä. Oli sitä mieltä, että leikkaukseen on olemassa vahvat perusteet. Hän kirjoittaa lähetteen kirurgian polille... hän oli sitä mieltä että se on oikea paikka lihavuusleikkaukseen pyrkivälle. Olen koko ajan luullut, että leikkauksiin mennään sisätautien polin kautta...

Joka tapauksessa uskallan nyt ryhtyä laihduttamaan :) Tämän aamun aloitin vihersmoothiella:)

Uniapneadiagnoosin sain viikko sitten. Arvelen lukeneeni netistä lähes kaiken kotimaisella kielellä olevan tiedon siitä. Tiedän, että tulen saamaan C-pap-laitteen (arvelisin että loppuelämäkseni)...

Sairaus on harvinaisempi naisilla kuin miehillä. Netistäkään ei oikein löytynyt naisten kuvia laitteen kanssa. Siksipä tässä kuva lainattuna joltain ulkomaiselta terveyssivustolta...


Laitteen käyttä tuntuu masentavalta, mutta arvelen oppivani elämään sen kanssa kyllä. Miehestäni en ole niin varma :) Laite pihisee ja ääntelee ilmeisesti jonkin verran. No, tammikuussa olen siinä asiassa viisaampi.

Uniapnean sisäistämisen jälkeen mieltä alkoi askarruttamaan lihavuusleikkaus-asia. Olen joskus aikaisemminkin leikitellyt ajatuksella leikkauksesta, mutta todennut sittenkin pääseväni helpommalla elämällä ihan normaalia elämää ja yrittämällä edelleen laihtua. Lopputulos on kuitenkin ollut se, että olen nyt ainakin kymmenen kiloa painavampi kuin edellisellä leikkaustuumauskerralla. Nyt uniapneadiagnoosi, että suvussa kulkevan kakkostyypin dieabeteksen pelko ajoi miettimään asiaa oikein kunnolla.
Leikkausajatusten innoittamana aloitin samoin tein laihduttamisen. Tänään on uuden elämäni toinen päivä... olen yrittänyt syödä järkeävämmin kuin yleensä (=yleensä en syö mitään koko päivänä ja sitten ahmin leipää illalla telkkarin ääressä). Motivaatio laihtua on kova. Ongelmana on vain se, etten tiedä kannattaako minun laihtua... Painoindeksini on vain sen pari yli 40, joten riskinä voi olla se että jos tammikuussa otan uniapnealaitetta hakiessani puheeksi lihavuusleikkauksen, olenkin jo ehtinyt laihtua niin paljon ettei minua edes huolita leikkausjonoon (ottakaapa huomioon, etten ole edes päättänyt haluanko leikkaukseen...). Mutta kun tiedän kuinka vaikeaa laihtumiseni on ja kuinka sitäkin vaikeampaa saada paino pysymään alhaalla, huomaan että nimen omaan mahdollisuus leikkauksesta on nyt se motivoiva juttu.

Soitinpa eräälle puolitutulle, joka on käynyt pari vuotta sitten läpi lihavuusleikkauksen. Hän arveli, etten pääse keuhkopolilta mihinkään leikkausjonoon, vaan laittavat lähetteen sisätautien poliklinikalle. No siinä kuluu taas kolmisen kuukautta ylimääräistä aikaa. Soitin terveyskeskukseen ja varasin aikaa lääkärille siinä toivossa että saisin lähetteen terveyskeskuksesta polille. Ajanvarauksen otti vastaan hyvin asiani ymmärtävä ihminen, mutta totesi sitten: "Kolmessa kuukaudessahan meidän on sinulle näin ei kiireellisessä tapauksessa se aika löydettävä"... Eipä innostanut odotus sinnekään... Niinpä tänään lopulta varasin ajan huomiselle yksityiselle ja toivon, että saisin sitä kautta lähetteen sisätautipoliklinikalle, jossa leikkauspäätökset tehdään. En tiedä miten käy. Yksityisen puolen leikkaukseen minulla ei ole varaa. Ei edes Tallinnassa:)

Huomenna siis viisaampi. Ja oma vauhti on nyt niin kova että hirvittää!

Juttua minusta

Olen reilu 40-kymppinen ja lihava. Painoindeksini on tällä hetkellä 42. Minulla on diagnosoitu keskivaikea masennus, PCO, refluksio-oireet, kilpirauhasen vajaatoiminta ja korkea verenpaine.
Viikko sitten löydettiin tosiasiallinen syy väsymykseeni: uniapnea. Vaikea sellainen. Hengityskatkoksia on yli 30/tunnissa...

Olen hämmentynyt. Mieheni ei ole koskaan huomioinut hengityskatkoksiani. Diagnoosi muuttaa kuitenkin lähes kokonaan sen perustan, mille olen elämäni ja tämän hetkiset haasteeni pohjannut. Olen aina kuvitellut, että väsymys, keskittymiskyvyttömyys ja ärtyneisyys johtuu masennuksestani. Nyt kuitenkin lienee niin, että masennus johtuukin väsymyksestä. Minulle tehdyssä Firstbeat mittauksessa todettiin, että minulla on eniten stressiä juuri öisin. Mieleni ja kehoni ei palaudu juuri ollenkaan nukkuessa.

Työterveys on laittanut lähetteen keskussairaalaan kiireellisenä. Sain jo ajan tammikuulle (reilun kahden kuukauden päähän). Aikaisemmin pääsen, mikäli tulee peruutusaikoja. Työterveyslääkäri kehotti miettimään myös lihavuusleikkaukseen ryhtymistä... ja siitäpä se sitten lähti: tämä blogi ja miljoona mielessä pyörivää kysymystä.

KingSize

Kuva antanee jonkinlaista osviittaa varrestani, vaikka tumma vaatetus saakin osan makkaroista piiloutumaan... Jostain syystä minusta ei vain ole oikein valokuvia (???).

Olen yrittänyt laihduttaa aina, sillä muutuin normaalista nuoresta lihavaksi alle kaksikymppisenä. Syön ilmeisen paljon, en liiku ja lisäksi minulla on paljon tekijöitä jotka lisäävät lihomiseen taipuvaisuutta (pco, kilpirauhasen vajaatoiminta, jo leikatut sappikivet (sappikivikohtausten pelossa suhtautumiseni kasviksiin ei ole kovin terve), hormonaaliset muut juonikuviot, väsymys, masentuneisuus...).

Olen kulkenut painonvartijat, liittynyt keventäjiin, käynyt ravitsemusterapeutilla, nutrannut, paastonnut jne. Suurin motivoiva tekijä aikanaan oli painon pudotus lapsettomuushoitoja varten. Nekin kilot ovat tulleet kolminkertaisina takaisin. Nyt en ole enää vuosiin edes yrittänyt. Kiloja pitäisi lähteä melkoisesti (lähes puolet), että saavuttaisin edes lievän ylipainon rajan... normaalipainosta puhumattakaan.



..