Minä ja lihavuus

Vuosi ensimmäisestä
päiväkirjamerkinnästä

Olin nuorena laiha. Kuvista päätellen hyvinkin laiha. Lihomaan olen alkanut vasta 17-vuotiaana.

Silti ensimmäinen maininta lihavuuteen liittyen löytyy päiväkirjan sivuilta 12-vuotiaana. Puran siinä harmistustani siitä, että äitini pelkää minusta tulevan lihavan. Viimeistään siitä lähtien päässäni on muodostunut käsitys minusta lihavana.

Minä 16v
Yritän löytää kuvia
siltä ajalta kun aloin lihoa,
mutta niitä on vaikea löytää.
Olen vältellyt kuvia
16-vuotiaasta asti.

Äitini on taistellut ylipainon kanssa aina, joskaan en usko että hänen ylipainonsa on ollut koskaan
sairaaloisen lihavuuden puolella... Isänikään ei ole mikään keijukainen.

En syytä äitiäni lihavuudesta. Itse olen syönyt sen kaiken, mikä minusta on tehnyt minut. Mutta rehellisesti sanottuna syytän äitiäni kyllä mieleni alistamisesta sille todellisuudelle, että en voi pysyä normaalipainoisena ja ettei itseään voi hyväksyä kuin normaalipainoisena. Tuo äidin vaikutus minäkuvan muodostamiseen on todella merkityksellinen, sillä kun minulle ei alkanut 15-vuotiaana edelleenkään kuukautisia, otin asian puheeksi terveydenhoitajan kanssa. Hän arveli syyksi sen, että olen niin LAIHA... No, syyt löytyivät myöhemmin muualta, mutta tuo todistaa sen etten todellakaan ole ollut vielä tuolloin ylipainoinen. Ja silti terveydenhoitajankaan "tuomio" ei saanut mieltäni kääntymään pois siitä tosiasiasta että pidin itseäni lihavuuteen taipuvaisena.

Nyt kun paino on sairaaloisen lihavuuden puolella, tajuan kaivanneeni koko nuoruuden sitä että joku minulle tärkeä ja minua rakastava ihminen olisi sanonut niin että uskon: "Olet hyvä tuollaisena, pidä siitä kiinni. Älä liho, älä laihdu, olet hyvä juuri nyt"... Mutta kukaan ei sanonut.

No minä sitten lopulta lihoin ja todistin äidin pelot oikeiksi. En tiedä tarkalleen mikä minut on lopulta lihottanut. En syö paljoakaan makeaa, en ole mikään pullahiiri. Sipseistä ja muusta suolaisesta kyllä pidän, multta en ole mikään mässäilijä. Seurustelu toisten kanssa on kyllä hyvin ruokakeskeistä ja ruoka usein rasvaista. Homejuusto paketti saattaa mennä kerralla :) Osittain lihomistani voidaan kuitenkin selittää hormonitoiminnalla. Minulla on mm. kilpirauhasen vajaatoimintaa.

Äiti painosti laihduttamaan koko nuoruusikäni. Välillä maltillisemmin, välillä kyseenalaisinkin keinoin. Minäkuvaani muovasi äidin tyytymättömyys minun ulkonäkööni, tapaani pukea ja olla. Itsetunto on näistä asioista edelleenkin herkkä. "Jos saat laihdutettua 10 kg ennen häitä, kustannan hääpukusi". "Jos olisit laihempi, miehesi rakastaisi sinua enemmän". "Vaellukselle??? Ei polvesi kestä, olet niin lihava". "Liitin sinut painonvartioiden kirjekurssille, maksan sen jos lupaat ottaa sen tosissasi"...  Pelkäsin äitini kohtaamista, sillä jokainen ajautui jossain vaiheessa kuumiin kyyneliin ja mielipahaan. Eikä isäkään sen rohkaisevampi ollut, vaikkei asiaan juuri kantaa ottanutkaan.

Minulle iski kapina laihduttamista vastaan. Siinä missä pelkäsin äitini kommentteja, mieleni sai myös itseni toimimaan itseäni vastaan. Aloin olla hyvin välinpitämätön syömisiäni kohtaan.

Kun lapsettomuuslääkäri totesi laihduttamisen olevan välttämätöntä hedelmöittymisen onnistumiseksi., jouduin ensimmäisen kerran kohtamaan todellisen ongelman ylipainoni vuoksi.  Sain laihdutettua kymmenisen kiloa. Hoito epäonnistui ja kilot palasivat. Myöhemmin yritin viedä uudenlaisia hoitoja ja laihdutin niitä varten. Olin jo saanut 8kg pois, kun tapasin äitini. Hän otti taas laihduttamisen puheenaiheeksi ja kun kerroin laihtuneeni, hän kommentoi siihen parhaalla mahdollisella tavalla: "No, on sulla vielä paljon edessä"... Laihtuminen päättyi siihen. Minulla ei ollut yksinkertaisesti voimavaroja laihduttaa, niin rikki olin koko asiasta.

Lopulta äiti lopetti painostamisen. En muista milloin, mutta joskus se päättyi. Sadan itkun, pyytelyn, raivoamisen ja liiassa viinissä käydyn keskustelun jälkeen. Kun olin jo naimisissa, kun miestäni ei näyttänyt häiritsevän, kun elämäni täytti adoptioäitiys, kun äiti totesi minut toivottomaksi???

Olin kuvitellut, että voisin löytää laihduttamisen halun, jos äitini lakkaisi painostamasta. Niin ei kuitenkaan käynyt. Aina välillä oli joitakin yrityksiä, mutta en jaksanut mitään keinoa kovin pitkään. Olen jojoillut. Yhden askeleen eteenpäin meneminen on tarkoittanut kahta taakse päin. Pikkuhiljaa olen lihonut ja lihonut, mennyt sen "tätä korkeammalle se ei tule nousemaan" kilorajan ohi monta kertaa. Siitä kun laihdutin lapsettomuushoitoja varten, on nyt 24 kg. Tämä lisä on tullut varkain.

Miksi sitten lihon? Yksi suuri syy hitaaseen lihomiseeni on se, etten aina jaksa syödä säännöllisesti, olen jättänyt aamupalan pois kokonaan ruokarytmistäni, en ole syönyt tarpeeksi proteiinia salaateista ja marjoista puhumattakaan. Monet päivät eivät ole sisältäneet yhtään kunnollista lämmintä ateriaa, vaan olen siirtänyt nälkääni leivällä ja leivän päällisillä, tuoremehulla ja pikaruoalla. Hese ja Subi ovat usein käyttämiän pikaratkaisuja...


Ristiriitaista on se, että vaikka minulla on lihavan minäkuva, en silti tidosta olevani niin lihava kuin ,mitä peili näyttää. En tunnista itseäni peilistä (ja yleensä katselenkin vain naamaani). Kun huomaan lihavan ihmisen kadulla, saatan ajatella etten onneksi ole NOIN lihava. Todellisuudessa saatan ollakin. Kun välttelee peiliä, ei suostu valokuviin, eikä mittaa vatsan ympärystä, käyttää väljiä vaatteita, voi kuvitella itsensä paljon laihemmaksi kuin onkaan.

Olen myös kova tekemään huumoria pulleudestani. Olen lyhyt ja usein lapset  tulevat luoksen mittaileva itseään minua vasten... Kehuvat kuinka ovat kohta minua pidempiä. Yleensä vastaan, että "ei se minua haittaa, minä olen silti leveämpi"...Jos sovin treffit vieraamman henkilön kanssa, minulle ei tee tiukkaa todeta: "Olen tumma hiuksinen ja lähes yhtä leveä kuin pitkä, tunnistat minut varmasti"

Kerran kävin mielenkiintoisen keskustelun sukulaispojan kanssa. Hän oli ehkä neljän, viiden vanha. Hän katseli minua ja sanoi, olet pullea. Minä totesin siihen, että niin olen, mutta pulleus on sellainen asia josta kaikki ei halua puhua. Neuvoin ettei kannata alkaa kaikkien kanssa siitä keskustelemaan, vaikka minun kanssani voikin... Poika totesi tähän: "niin,  sinun kanssa tästä voi keskustella koska olet TODELLA pullea...."  Että näin.

Kun painoindeksi nousi sairaaloisen lihavuuden puolelle, tajusin vähän enemmän siitä missä tilassa olen. Pääsin samoihin aikoihin kuntoutukseen, jossa yhdeksi tavoitteeksi asetettiin painoindeksin aleneminen. Sainkin ennen 2014 kesää laihdutettua lähes 8kg ihan vain huolehtimalla päivittäisistä aterioista säännöllisemmin ja käymällä joka aamu puntarilla. Tuntui että paino laski ihan itsestään. Olin todella iloinen ja helpottunut. Arvelin pudotuksen helppouden johtuvan siitä, että kilpirauhashormonilääkitys oli saatu oikeisiin määriin ja sain lisäkuidulla vatsani toimimaan paremmin.

Kesällä en käynyt puntarilla ja lihoin 11kg. Pettymys oli kova, kun kävin ensimmäisen kerran kesän jälkeen puntarilla. Tiesin että paino on noussut, mutta en kuvitellut että niin paljon. En ollut mielestäni syönyt mitenkään älyttömässti ja aika usein ruoka koostui eniten kasviksista. Vaaka nyt kuitenkin näytti mitä näytti.

En saanut laihtumisesta enää kiinni, mutta onneksi paino ei enää noussutkaan. Koko laihduttaminen tuntui taas masentavalta ajatukselta, kunnes sain uniapneadiagnoosin. Syystä tai toisesta se oli minulle niin kova paikka, että ryhdyin tosissani miettimään lihavuuttani ja painon pudottamista. Ensimmäisen kerran vuosikymmeniin löysin laihduttamisen haluja. Siihen syyn antoi ehdottomasti ajatus lihavuusleikkauksen mahdollisuudesta.

Nyt olen opetellut syömään. Yritän syödä joka päivä vähintään yhden lämpimän ruoan, olen opetellut veden juontia ja pienten terveellisten välipalojen nauttimista. Ruokavalioon olen tuonut hedelmät ja marjat, kokonaan pois olen jättänyt tuoremehun ja muut mehut. Rasvaisen ruoan syönti on vähentynyt, samoin kahvileipien ja karkin. Alkoholia olen nauttinut myöskin vähemmän. Leipä ei ole enää se pääasiallinen ravinnon lähde... Näillä keinoilla paino on pudonnut, mutta hyvin hitaasti. Ja pienenkin erehdyksen (läinnä se etten ole syönyt tarpeeksi) seurauksena paino nousee herkästikin...

Haluaisin olla laihempi. Edes niin laiha kuin miksi itseni kuvittelen. Ja sen jälkeen vielä vähän laihempi. Ja haluaisin että tämä laihtuminen tapahtuu niin ettei äti saa tietää siitä ja sen keinoista... että hän vain jonain päivänä huomaisi minun muuttuneen. Saisinkohan silloin jotain ulkonäkööni liittyviä kehuja? Niitä kai häneltä kovasti kaipaisin.